Ville Railo, 54, tekee pääsääntöisesti etätöitä. Hänelle etätyöpäivät eivät tarkoita kotitoimistossa istumista.

– Päivä kyllä alkaa sähköpostin hoitamisella kotona. Jos sähköposti ei aiheuta suurta työmäärää, lähden heti aamusta kiertämään työmaita. Työmaatarkastuksiin menee isoin osa päivästä.  Aika paljon siitä ajasta kuluu autossa. Vastuullani on iso alue Linnainmaalta Teiskon perille saakka.

Paljastetaan siis heti, että Ville on Sähköverkon Mister Teisko. Jos meille tulee eteen mikä tahansa Teiskon kaupunginosaan liittyvä kysymys, Ville on paras tietolähde. Paljasjalkainen tamperelainen maalaistui teiskolaiseksi vuonna 2000, kun hän osti talon Teiskosta.

Uran alku lapion varressa

– Minusta piti tulla automaatioasentaja. Elettiin 80-luvun loppua ja laman ensioireet olivat näkyvissä. Työllisyystilanne heikkeni nopeasti. Kesän 1989 olin teollisuudessa kesämiehenä ja päätin, etten tule tekemään uraa ikkunattomasssa teollisuushallissa. Lopetin koulun ja tulin Tampereen Sähkölaitokselle lapiomieheksi, ulkohommiin. Pääsin lukemaan iltakoulussa sähköasentajaksi ja päivisin olin täällä sekatyömiehenä.

– Amiksessa pitivät minua aluksi ihan pöhvelinä, mutta muut valmistuivat työttömiksi. Ei meillekään palkattu kuin minut ja Korven Kake silloin lamavuosina. Olimme pitkään talon ainoat nulikat, Ville muistelee.

Armeijan jälkeen vuonna 1992 mies sai siirtyä sähköasennusporukkaan.

– Pääsin Messukylän ryhmään, jota sanottiin rangaistussiirtolaksi. Minulle se oli yksi parhaita juttuja työuralla. Työskentelin Alasjärven sähköasemalla, jossa oli useita entisiä liigakiekkoilijoita ja olympiatason urheilijoita. He tekivät töitä ihan tosissaan. Silloin rakennettiin pääasiassa ilmajohtoverkkoa, tehtiin saneerauksia ja liittymiä. Työrytmi oli kova ja sähköasentajat osallistuivat myös maarakentamiseen.

Nuorimies oli ketterä kiipeämään sähköpylvääseen. Myöhempinä vuosina Ville on myös kouluttanut pylväistä pelastamista sekä asentajille että palomiehille.

– Minun kouluaikanani ei sähköasentajille ollut pylväskoulutusta. Nyt jopa Hervannan paloaseman pihassa on pylväs koulutusta varten, Ville myhäilee tyytyväisenä.

Reggaen tahdissa luottamushenkilöksi

Kun Villen perhe kasvoi, pispalalaisesta tuli teiskolainen ja hän pyysi siirtoa Teiskon sähköasemalle. Siellä oli 2000-luvun alussa töissä kuusi miestä ja kaksi kaivinkonetta. Se oli Villelle hyvää aikaa ̶   ja kulman takana odotti uran käännekohta.

– Vietettiin iltaa, olin lomalla ja kaveri oli lähdössä Chileen. Kuunneltiin reggaeta ja oltiin vähän punaviinissä, kun kaverit soittivat ammattiyhdistyksen kokouksesta, että alatko pääluottamusmieheksi. No tottakai rupean, oli juuri sopiva mielentila siihen. Niin minusta tuli Tampereen Veran pääluotto.

Teiskon maalaisympyrät vaihtuivat monena päivänä luottamustöihin ja koulutuksiin. Mies opiskeli ensin sähkölaitosasentajan ammattitutkinnon, sitten erikoisammattitutkinnon.

– Työnjohtoa hiersi, kun en ollut koko ajan käytettävissä. Opiskelu oli minulle kuitenkin tärkeää. Entinen lapiomies oli yhtäkkiä pääluotto ja yliasentaja.

– Sitten tuli iso palkkarakennemuutos, jota olin mukana rakentamassa ja neuvottelemassa. Siihen puolestaan jätkät eivät olleet tyytyväisiä ja sain potkut luottamushenkilön paikalta. En ollut osannut kertoa heille riittävän hyvin, miksi palkkarakennemuutos oli heille oikeasti hyväkin asia sellaisena, kun sen saimme läpi. Itselle oli helpotus, kun pääsin eroon vanhanaikaisista ammattiyhdistyskuvioista, Ville huokaa.

Taas oli odottamassa muutos Villen uralle:

– Aikuiskoulutuskeskukselta otettiin yhteyttä ja pääsin vuokramiehenä sinne rakentamaan ilmajohtoverkon ulkokenttää oppimisympäristöksi tuleville sähköasentajille. Tulin hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa ja yllättäen minulle tarjottiin työpaikkaa kouluttajana. Ensin piti vain opiskella pedagoginen pätevyys. Nykyään siellä on minisähköverkko – ja muuntamo nimeltä Railo.

Villen opiskelijat olivat nopeasti täyttäneet paikalliset sähköasentajien paikat ja koulutustarve väheni. Oli taas aika miettiä, mihin nokka näyttää seuraavaksi.

– Tuttu mies Sähköverkolta soitti sopivasti, että meille tarvitaan rakennuttajaa, hae sitä paikkaa. Hain ja pääsin. Elettiin vuotta 2015. Sillä tiellä olen edelleen.

Kahdeksan pikakysymystä

Mikä on tärkein työkalusi?

– Tietokone ja auto

Minkä osan työstäsi voisit mielelläsi jättää tekemättä?

– Toisten työt eli sellaiset erikoiset pyynnöt työkavereilta, joiden selvittely vie aikaa omalta työltäni.

Missä olet parhaimmillasi?

– Naamatusten kohtaamisissa. Olen tosi huono muistamaan ihmisten nimiä, mutta tunnen kasvot ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Ja minut kaikki tuntevat.

Mitä harrastat?

– Vanhoja veneitä, metsästystä ja ammuntaa, autoretkeilyä ja radiopuhelimia.

Miten naisia saisi houkuteltua alalle?

– Pitää katsoa peiliin. Ei saisi katsoa hakijoita liian kapeasti, vaan ottaa töihin enemmän monitaitoisia ihmisiä, joilla on esimerkiksi hyvää osaamista kaupunki-infran rakentamisesta. Siellä on paljon osaavia naisia, joilla olisi paljon annettavaa, vaikka eivät ole sähköverkon asiantuntijoita.

Millaisia ihmisiä toivot Sähköverkolle töihin?

– Ulospäinsuuntautuneita, yhteistyökykyisiä, asiakkaista kiinnostuneita. Me olemme täällä vain siksi, että kodeissa syttyvät valot. Se vaatii yhteispeliä kaikkien sidosryhmien kanssa.

Mikä on haastavinta tässä ajassa?

– Energiamurros valtaa liikaa ihmisten ajatuksia. Vaikka millainen energiamurros tulisi, perusrakentaminen säilyy. Kaapelit laitetaan maan alle. Rakentamisympäristö muuttuu koko ajan vaativammaksi, koska kaupunki ja ihmiset ovat vaativampia. Ihmiset on myös herkempiä rakentamisesta aiheutuville häiriöille. Infrarakentamista ei arvosteta ja se on valtakunnallisen tason ongelma.

Onko työurallesi tulossa vielä isoja käänteitä?

– Toivottavasti ei. Nyt teen parhaani tässä rakennuttajan työssä ja yritän samalla pitää elossa ikiaikaista sähkisperinnettä: se tarkoittaa samaan suuntaan soutamista, työssäviihtymistä toistemme kanssa. On tärkeää, että ihmiset kokevat kuuluvansa samaan työyhteisöön ja rakentavansa tätä kaupunkia yhdessä.

Ville Railo